Kiireesti lomalle.

Pahoittelut, etten ole ehtinyt uhrata blogilleni ajatustakaan viimeisen kuukauden aikana. Maui-loman jälkeen koulutöissä alkoi sellainen hullunmylly, ettei ylimääräistä aikaa kirjoittamiseen jäänyt lainkaan.

Viime keskiviikkona lensin Suomeen joululomalle. Sateisesta Seattlesta oli mahtavaa saapua vitivalkoiseen maisemaan! Hyvin pääsin myös välttämään tällä hetkellä Keski-Euroopan kenttiä vaivaavan lumen ja lentoni olivat ajoissa. Nyt ainut asia joka hiukan vaivaa on kumma unirytmi, kiitos aikaeron. Aamuisin kuudelta avaan silmät aivan virkeänä huolimatta siitä, olenko onnistunut sinnittelemään hereillä iltayhdeksän sijaan yhteentoista saakka.. No, ehkä tämä tästä tasoittuu.

Viimeiset koulutyöni rutistin kasaan kunnialla viikon lomasta huolimatta. Kaiken kaikkiaan finals week tarkoitti kohdallani kahta esitelmää, 10 sivun esseetä ja harjoitustyöprojektia, joten hommaa oli riittämiin. Vertailun vuoksi - yleensä Suomessa edellämainituista palautetaan yhden jakson aikana vain tuo harjoitustyöprojekti, joten opiskelutahti USA:ssa on kyllä tiukempi kuin Suomessa. Vaikka käymäni kurssit olivat kaikki mielenkiintoisia ja opin paljon uutta, aikaa ei jäänyt lainkaan diplomityön aiheeni miettimiseen. Alkuperäinen suunnitelma oli käyttää autumn quarter aiheen valitsemiseen tai edes alustavaan mietintään, mutta varsinkin tuo harjoitustyöprojekti vei niin paljon aikaa, että luova ajattelu 14-tuntisen cad-piirtämispäivän jälkeen ei vain ollut mahdollista. Tarvitsen kuitenkin vähintään 10 opintopistettä/quarter ollakseni full-time student, joten kursseja on käytävä. Nyt suoritin 12, joten yritän hieman vähentää määrää ensi jaksolla.

Koska diplomityöaiheeni on kovasti vielä työn alla, päätin käyttää tilaisuuden hyväkseni ja ottaa ensi jaksolle hieman erilaisen kurssin, kurssin jollaista ei Suomessa ole tarjolla arkkitehtiopiskelijoille. Kurssi on Furniture Design Studio! Kurssilla opiskelijat suunnittelevat ja toteuttavat huonekalun alusta loppuun. Päämateriaalina on puu. Ala-asteen "puukässää"? Mahdollisesti, mutta nyt ollaan yliopistossa ja puitteet ovat sen mukaiset! Työskentelytilat ovat valtavat ja työkaluja ja koneita on joka lähtöön. Olen aika innoissani kun pääsen suunnittelemaan jotain näinkin tavallisista harjoitustöistä poikkeavaa. Luulen kuitenkin, että juuri tämä projektin erilaisuus voisi vapauttaa aivoistani tilaa tuolle diplomityön miettimiselle. Näin ainakin luulen. Katsotaan, miten todellisuudessa sitten käy. Joka tapauksessa ensi jakson suunnitelmat on nyt tehty.

Tässäpä hieman päivitystä kuulumisiin. Mauista voisin laittaa pienen kuvalajitelman hieman myöhemmin tällä viikolla, mutta nyt taidan mennä päiväunille (kyllä, heräsin tänäänkin kuudelta ja nyt, kello 11, väsyttää. Hienoa, eikö totta?).

Snow!

Seattlessa sataa lunta. Eilen taivaalta leijaili vain muutamia valkoisia hippuja, mutta tänä aamuna maisema oli kovin muuttunut lumisateisen yön jälijiltä. Muistan elävästi samanlaisen tunteen parin vuoden takaa Milanosta, jossa ei yleensä myöskään sada lunta - tunteen jostain kummasta paikkaan kuulumattomasta ilmiöstä joka muuttaa kaiken yhdeksi suureksi poikkeukseksi. Lumesta ei täällä tule samalla tavalla innokas talvinen tunnelma vaan enemmänkin märkä, jäinen haitta, josta aivan kaikki puhuvat ja joka vaikuttaa lumeen valmistautumattomaan kaupunkiin lukemattomilla tavoilla. Bussit ovat myöhässä tai eivät kulje ollenkaan ja ne harvat vuorot jotka ajetaan ovat poikkeusreiteillä (reitti kiertää isoimmat mäet, joita ylös tai alas bussi ei tällä kelillä pääse), luentoja perutaan kun professorit eivät pääse yliopistolle eikä missään näy yhtään aura-autoa. Paloautot ja ambulanssit suhaavat katuja milloin kolaria selvittämässä, milloin noukkimassa liukastuneita ihmisiä terveyskeskukseen. Yliopisto ja koulut suljettiin tänä iltana ja ne saattavat pysyä kiinni myös huomisen.

Kummallisin lumipäivän tapahtuma oli kuitenkin se, kun näin -3°C:een hyytävässä viimassa vastaantulijalla yllään t-paidan, shortsit ja lipokkaat. Eikä näyttänyt poikaa edes palelevan. Kotiin tullessa näin auton luisuvan poikittain jyrkkää mäkeä alas risteykseen. Viime hetkellä auto kääntyi perä menosuuntaan ja kuljettaja sai auton joten kuten hallintaansa. Meni kuitenkin vielä pitkään, ennen kuin auto pääsi mäen takaisin ylös (ilmeisesti tarkoituksena ei alun perinkään ollut "ajaa" mäkeä alas). Luminen, jäinen tie on varmaankin ainut syy, joka saa autot täällä ajamaan hiljaa. Nastarenkaista ei varmaan kukaan ole kuullutkaan..

No, se lumesta. Sain ensimmäisen vieraan Seattleen viime keskiviikkona. Poikaystäväni Jukka lensi Suomesta kahdeksi viikoksi tänne! Keskustassa on hieman jo pyöritty, käyty elokuvissa sekä.. noh, yliopistolla, koska minun piti yrittää saada hommia tehtyä hieman varastoon. Miksikö? Koska lähdemme huomenna viikoksi Hawaiille! Vähän lämpimämpään säähän täältä kylmästä (huomenna luultavasti loskaisesta) kaupungista onkin enemmän kuin mukava päästä eikä tauko koulutyöstäkään tunnu hullummalta vaihtoehdolta. Nyt täytyy vain toivoa, että lumi ei vaikuta lentoihimme vaan pääsemme ongelmitta perille.

Seuraava teksti tulee siis olemaan hieman erilaisilla kuvilla väritetty! Mukavaa viikkoa!

Jukkis.

Jäljet.

Meidän talo lumessa.

Mä.

My hood

Tässä muutamia kuvia maanantain ratoksi. Halloween-kuvat ovat edelleen kamerassa, koska joko kamera tai piuha on aina väärässä paikassa silloin kun haluaisin ladata kuvat koneelle. Jospa vaikka huomenna..

Fall colors kampuksen lähikadulla.

Pelottava vesiposti.

Kyseisestä rakennuksesta on jäljellä vain kuvassa näkyvä seinä. Kiva että on jäljellä.

Gould Court. Aulassa järjestetään myös jo mainitsemani Happy Hour joka toinen perjantai.

Suzzallo Libraryn eli kampuksen pääkirjaston lukusali. Kirjojen pänttääminen moisessa ympäristössä on kovin palkitsevaa.

P.S. Posti toi yllättäen salmiakkia! Dracula-karkit on jo melkein syöty. Onneksi lähettäjä saapuu pian itse Seattleen, taidan pyytää tuliaisina myös ruisleipää..

Suomea Seattlessa

Vaikka suomea tulee puhuttua lähes päivittäin Skypessä ja kirjoitettua sähköpostiin, Facebookiin tai vaikkapa tänne blogiin, on aikaa siitä kun viimeksi puhuin äidinkieltäni "livenä". Tähän tarjoutui kuitenkin tilaisuus, kun sain kutsun International Student and Scholar Receptioniin. Kyseessä oli siis hieman cocktailkutsuja muistuttava tilaisuus, epämuodollisempi vain. Hyvää näissä kekkereissä on tietenkin ilmainen ruoka ja juoma. Tilaisuuden järjestäjänä oli The Department of Scandinavian Studies. Vasta paikalla ymmärsin todella, että yliopistossamme on tosiaan kokonainen osasto pohjoismaisia kieliä ja opintoja varten.

Ihmiset ryhmittyivät tilaisuuden alussa hyvin ripeästi maittain, kun puheensorinasta erottuikin se tuttu äidinkieli englannin sijaan. Minäkin asetuin suomalaisten rinkiin, jossa oli jo ennestään neljä ihmistä: ainakin yksi tutkija ja kaksi suomen opettajaa (neljännen toimenkuva ei valitettavasti jäänyt mieleen). Varmaankin siitä syystä, että kaikissa vastaavissa tilaisuuksissa tähän mennessä "kuka-olen-mistä-tulen-mitä-opiskelen" on hoidettu englanniksi, tuntui aluksi kummalta kertoa nuo asiat suomeksi. Kaikki perinteiset itsensä-esittely-litaniat tulivat englanniksi mieleen, josta sitten käänsin niitä suomeksi. Tätä jatkui onneksi vain hetken, ja kökkö-suomen sijaan juttu alkoi luistaa ihan normaalisti.

Tilaisuudesta jäi käteen nippu käyntikortteja, ruisleipäresepti sekä kutsu pikkujouluihin ja saunailtaan (eräällä suomalaisella on todellakin kotonaan ihan oikea sauna, ei mikään dry sauna, jollaisia täällä suositaan ja joissa ei saa heittää löylyä). Lisäksi sain tietää, että (viime) lauantaina Nordic Heritage Museumissa järjestetään Suomi-Basaari, jossa Seattlen suomalaiset yhdistykset ja suomalaiset kokoontuvat. Tapahtuma muistutti hieman koulun myyjäisiä myyntipöytineen, kahvioineen ja arpajaisineen. Suomalaiset kirjat ja runot, letut, mansikkakakku, haitarimusiikki, ruisleipä, Suomi-painatuksella varustetut t-paidat, savulohileivät ja tuore pulla sekä kahvin tuoksu muodostivat loppujen lopuksi aika kotoisan yhdistelmän. Karjalanpiirakat olivat jo ehtineet loppua, mutta pullapitko oli tuoretta ja mukavan kardemummaista.

Osallistujista suurin osa oli noin 30-40 vuotta sitten Seattleen muuttaneita. Moni ei ollut käynyt Suomessa tulonsa jälkeen. Minkähänlainen kuva heillä on nyky-Suomesta?

Basaarissa muisteltiin erästä hiljattain kuollutta, Seattlessa lähes koko elämänsä asunutta suomalaista Leoa. Eräs rouva muisteli puheessaan kuinka oli aikoinaan saapunut Seattleen ja tullut kutsutuksi St. Urho's Day -juhlaan. Rouva oli hieman hämmentyneenä mennyt juhlaan eikä ollut kehdannut kysyä, ketä oikein juhlittiin ja miksi. Kaikki tuntuivat nimittäin pitävän tätä suomalaista "pyhimystä" itsestäänselvyytenä vaikka rouva ei ollut koskaan kuullutkaan hänestä, saatika että luterilaisuuteen pyhimykset edes olennaisena osana kuuluisivat. Myöhemmin rouvalle selvisi, että Saint Urho on suomalaisten Amerikkaan muuttaneiden keksimä pyhimys, jotta hekin saisivat yhden ylimääräisen vapaapäivän. St. Urhoa juhlitaan suomalaisissa yhteisöissä edelleen, joten päätimme Skandinavian laitoksella opettavien Aijan ja Ilmarin kanssa, että maaliskuussa Seattlessakin pidetään St. Urho's Day Party. Vapaapäivää tuskin enää myönnetään, mutta juhlan voi silti järjestää ja rallattaa: "Heinäsirkka, heinäsirkka, mene täältä hiiteen!"

Kuvia seikkailun alusta

Tajusin juuri, että en lisännyt Reykjavik-tekstiini lainkaan kuvia. Tässä muutama otos matkani alkumetreiltä. Hyvää viikonloppua! Tai pitäisikö toivottaa: Happy Halloween!

Majakka.

Minä ja ratsuni Komma.

Herkullinen Hummersoppa.

Valas!

Blue Lagoon. Tuolla suolavedessä uiskentelin.

P.S. Viikonloppuna on kahdet halloween-juhlat. Kuvia niistä myöhemmin!

Presidentti

Viime viikon torstai oli jännittävä päivä. Presidentti Barack Obama oli vierailemassa kampuksella ja kuka tahansa sai ilmoittautua tapahtumaan! Kyseessä oli siis senaattoriehdokas Patty Murrayn vaalikampanjatilaisuus, Vote Rally, ja koska Murray on demokraattien ehdokkaana, Obama on tukemassa kampanjaa (tai toimi ainakin aikamoisena yleisömagneettina..). Murray on ehdokkaana uudelle kaudelle ja pahimpana kilpakumppanina on republikaanien Dino Rossi.

Ajattelin mennä paikalle torstaiaamuna hyvissä ajoin, mutta vasta kun puhuin erän toisen vaihto-opiskelijan kanssa tilaisuudesta, "hyvissä ajoin" sai aivan uuden merkityksen. Andy kertoi, että jotkut suunnittelivat leiriytyvänsä urheiluhallin ulkopuolelle varmistaakseen paikkansa Rallyssa. Näin äärimmäisyyksiin emme sentään ryhtyneet, mutta koska ovet avattaisiin aamuyhdeksältä, herätys aamukuudelta rupesi tuntumaan realistiselta vaihtoehdolta.

Hieman seitsemän jälkeen torstaiaamuna saavuimme Andreasin, tanskalaisen vaihto-opiskelijan, kanssa Hec Edmundson Pavilionin eteen. Näimme jonon mutkittelevan kaukaisuuteen ja häviävän jonnekin viereisen urheiluhallin nurkan taakse. Koska jonon loppupäätä ei tosiaan edes näkynyt, tuntui toivottomalta asettua odottamaan vailla varmuutta sisäänpääsystä. Pikainen puhelinsoitto Andylle kertoi, että hän oli tavannut muutaman australialaisen ystävänsä jonossa ja jonotti nyt heidän kanssaan noin 100 metriä jonon alkupäästä. Skandinaavisella charmillamme varustettuina hivuttauduimme jonoon heidän taakseen. Australialaiset olivat olleet paikalla jo aamuviideltä, kiitos heidän viitseliäisyydelleen!

Palanen jonoa.

Joku voisi ihmetellä innostustamme mennä katsomaan ainoastaan presidenttiä ja jonottaa tuntikaupalla hyisessä aamu-usvassa tuhansien ihmisten kanssa. Mutta samalla kyseessä on ehkä yksi maailman vaikutusvaltaisimmista henkilöistä, joten ihmisten innostuksen ymmärsi täysin. Olimmehan mekin paikalla juuri samaisesta syystä, puhumattakaan Obaman maineesta loistavana puhujana.

Andy, Andreas ja minä jonottamassa. Oma rintamerkkini leikkautui näköjään kuvasta pois.

Paikalliseen täsmälliseen tapaan hallin ovet avattiin tasan kello yhdeksän ja jono alkoi hiljalleen madella kohti turvatarkastusta. Kuljimme metallinpaljastimien läpi ja nousimme portaat koripallohalliin. Permantopaikat eivät houkutelleet jonossa seisoskelun jälkeen, joten suuntasimme istumapaikoille. Pääsimme todella lähelle (tai niin lähelle kuin nyt oli mahdollista päästä) puhujakoroketta, joten valinta kannatti! Sitten seurasi lisää odotusta, gospelkuoro ja muutaman lobbarin kiihkeä puheenvuoro.

Kun sitten kaiuttimista pärähti "Ladies and Gentlemen, may I present: the President of the United States of America", koko sali räjähti suosionosoituksiin, taputukseen ja kiljuntaan.

Tuntui epätodelliselta nähdä vihdoin elävänä tuo tv:ssä ja valokuvissa niin paljon näkynyt hahmo! Innostus oli samaa luokkaa kuin kiihkeästi fanitetun bändin konsertissa. Ihmiset nousivat seisomaan ja seisoivat koko puheen ajan. Kamerat räpsyivät ja tasaisin väliajoin kaikki huusivat ja taputtivat nasevalle iskulauseelle.

Kaikesta tästä huolimatta olin aidosti otettu Obaman luonnollisuudesta ja esiintymistaidosta. Vaikka kyseessä onkin poliitikko ja puheet rakennetaan niin, että ihmisten on helppo olla samaa mieltä, Obaman vilpittömyys ei voi kokonaisuudessaan olla harjoiteltua tai näyteltyä. Tuo pitkä laiheliini on kyllä ansainnut suosionsa!

Barack. Taustalla seisova kruunupää taisi olla Miss Washington.

Oli mielenkiintoista huomata, kuinka avoimesti vastaehdokasta, tässä tapauksessa Dino Rossia mollattiin ja kritisoitiin. Suomen politiikassa yhtä räikeää käytöstä en ole nähnyt ikinä (paitsi ehkä TV2:n homoillassa, joka oli kyllä parasta viihdettä vähään aikaan). Kummaa oli myös tajuta, että kun samana iltana keskustelimme erään paikallisen opiskelijan kanssa näkemästämme, hän ei oikein ottanut mihinkään kantaa. Kyseinen opiskelija oli ihmeissään, kuinka me ulkomaalaisina tiedämme USA:n politiikasta ja Obamasta. Kritisoimme Bushin presidenttikautta ja varsinkin USA:n ulkopolitiikkaa ja odotimme hänen jakavan saman kannan. Kun hän vain näytti hieman vaivaantuneelta ja vaihtoi pian puheenaihetta, tajusimme, että myös opiskelijoiden keskuudessa on hyvin vastakkaisen mielipiteen puoltajia. Mielenkiintoinen kontrasti avoimesti ja kiihkeästi Rossi-vihamielisen vaalitilaisuuden ja opiskelijoiden vaivaantuneen small talkin välillä. Avoimuus ei selvästikään yllä kaikille tasoille ja poliittinen suuntautuminen on täälläkin tabu.

Ikimuistoisesta tilaisuudesta on konkreettisena muistona Obama-rintaneula, joka nököttää työpöytäni nurkassa vesipulloon nojaten. Merkin alalaidassa lukee "Hope". Mitähän Bushin vastaavassa merkissä luki?

Ulkoilua

Viime sunnuntaina päätimme ottaa tauon koulutyöstä (arkkitehtiopiskelijat eivät käsitä viikonloppua työskentelyvapaana kahden päivän lomana). Seattlen lähistöllä on paljon vuoria ja metsää, joten kuusi arkkitehtiopiskelijaa (oikeastaan 5 + 1 avec) päätti valloittaa Middle Fork Snoqualmie Riverin metsäpolut.

Sää oli mitä parhain ulkoiluun. Pilvetön taivas ja viileä sää loivat ihanteelliset olosuhteet reippailulle. Alun perin suunnitelmana oli lähteä Mount Rainier -tulivuorelle, mutta koska yhdensuuntainen ajomatka olisi kestänyt kaksi tuntia, päädyimme ajamaan hieman lähemmäs, noin kolmen vartin päähän Seattlesta Middle Fork Snoqualmie Riverin laaksoon. Monella opiskelijalla on täällä auto, joten kuudestaan kahdella autolla matka taittui mukavan reteästi.

Aika vanhaa metsää ja muutama kulkija.

Louhikossa oli joka puolella mystisiä kivitorneja.

Joki.

Rakensimme oman tornimme joen rantaan.

Silta.

Kaikkiaan retkeilimme viitisen tuntia, josta maastossa olimme noin 3,5 tuntia. Eväät söimme joen rannassa, jossa aurinko paistoi mukavan lämpimästi. Kiva breikki näyttöön tuijottelusta!

Uusi fuksivuosi

No niin, vihdoin voin hieman huokaista koulutöiltä ja kertoa, mitä kaikkea on tapahtunut kuluneina viikkoina.

Vaihto-opiskelijajärjestö FIUTS piti orientaatioviikon ennen varsinaisen koulun alkua. Viikko oli täynnä ohjelmaa aina infotilaisuuksista laivaristeilyyn ja jalkapallo-otteluun. Tutustuin paremmin muutamiin vaihtareihin, joista serbialaiseen Marinaan, italialaiseen Massimoon ja ruotsalaiseen Lisaan pidän yhteyttä edelleen. Sitten oli arkkitehtiosaston orientaatioviikon aika. Tietoiskut olivat osittain samoja kuin FIUTS-järjestön tilaisuuksissa, mutta paljon uuttakin opin. Päivät olivat aika intensiivisiä, mutta kevyempääkin ohjelmaa mahtui sekaan. Bussikiertoajelu Seattlen arkkitehtuurista oli hupaisa tapaus, kiertuejuontajana kun toimi paikallisten keskuudessa legendaarinen professori Jeffrey Ochsner, oman yliopistomme Tore Tallqvistiin verrattavissa oleva hahmo. Paras kuvailu Jeffreystä oli varmaankin erään paikallisen tokaisu "he just loves to hear himself talk".. Jeffreyn jutut olivat kuitenkin ladattu täyteen tietoa, joten vaikka tarina ehkä hieman polveilikin, olennainen selvisi.

Lukujärjestyksessäni on kolme kurssia tällä neljänneksellä. Työläin on studiokurssi Arch 500, jolla suunnittelemme urbaanin yliopistokampuksen. Suunnittelualue on yliopistomme vieressä, ja alueelle on todellakin aikomus tulevaisuudessa rakentaa kampuksen laajennus. Kurssi alkoi ryhmätyöosuudella, jonka aikana analysoimme sunnittelualueen aina historiasta ja liikennejärjestelyistä kasvillisuuteen, rakennuksiin ja käyttäjiin saakka. Tämän jälkeen ryhmät jaettiin uudelleen ja siirryimme Master plan -vaiheeseen. Tämän koko alueen kattavan suunnitelman esittely on tänään. Sitten siirrymme yksilötyöskentelyyn, jonka aikana jokainen suunnittelee yhden uusista alueelle sijoittuvista kampusrakennuksista. Työtilana toimii studio, jossa jokaiselle on oma pöytä. Tila on valoisa ja jaettu seinäkkeillä pienempiin osiin, mutta tunnelma on sama kuin opiskelujen alussa Tampereella kun kaikki vielä tekivät töitä piirustussaleilla välillä yömyöhään.

Kaksi muuta kurssia liittyvät ympäristöön ja ekologiseen ja kestävään arkkitehtuuriin. Environmental design and human well-being on kurssi, jolla keskitytään ihmisen hyvinvointiin ja sen huomioonottamiseen suunnittelussa. Aihe on laaja eikä varsinaisia luentoja ole. Kurssi koostuukin opiskelijoiden valmistelemista alustuksista kirjoista, jotka professori on valinnut kurssimateriaaliksi. Kukin lukee vuorollaan yhden kirjoista ja kokoaa siitä pääkohdat, jotka esittelee kurssilaisille. Toisen opiskelijan on tarkoitus toimia kriitikkona, joka tutustuu kirjasta kirjoitettuihin arvioihin tai muuhun materiaaliin. Sitten aiheesta keskustellaan. Kurssin lopussa on palautettava myös essee, jonka aiheen saa valita kiinnostuksensa mukaan. Itse yritän rajata aihetta sellaiseksi, josta olisi hyötyä diplomityön tekemisessä. Toinen "hippikursseista" on ilmastoon liittyvä. Kurssilla analysoidaan suunnittelualueen vallitsevia olosuhteita, kuten valaistusta (luonnon-) ja sääolosuhteita ja kuinka ne vaikuttavat suunnitteluun. Vastaavia kursseja ei ole Suomessa ainakaan TTY:llä tarjolla, joten olen innoissani uusista näkökulmista ja mahdollisuudesta oppia ekologista suunnittelua kattavammin.

Sinä vähänä vapaa-aikana, jota tähän mennessä on ollut olen käynyt muutamia kertoja IMA-urheilutalolla, joka on opiskelijoille ilmainen. Rakennus on valtava ja todella hyvin varustettu: kolme isoa kuntosalia, palloilusalit, jousiammuntarata, kiipeilyseinä, uima-allas, sisäjuoksuradat sekä paljon, paljon muuta ovat kaikki käytössä vain opiskelijakorttia eli Husky-cardia vilauttamalla. IMA tarjoaa jopa pyyhkeet!

Arkkitehtiopiskelijoilla on joka toinen perjantai oma Happy Hour, joka järjestetään tiedekuntamme toisessa rakennuksessa, Gould Hallissa. Korkea, suuri aula on juuri sopiva tapahtumien järjestämiseen. Happy Hour tarkoittaa, että olut on ilmaista, mutta lasi maksaa 12 taalaa. Jokaisella neljänneksellä järjestetään kilpailu, jonka voittajan suunnittelema painatus painetaan kaikkiin laseihin. Samaa lasia voi käyttää koko neljänneksen ajan, joten periaatteessa 12 dollarilla on lunastanut oluen ja snacksit kuudeksi perjantaiksi. Mukava systeemi. Ja mikä hauskinta, myös professorit ja henkilökunta osallistuvat Happy Houriin!

Seuraavassa tekstissä lupaan laittaa lisää kuvia. Ostin tänään muuten myös polkupyörän. Seattle on pyöräilijäystävällinen kaupunki, ja esimerkiksi busseissa on etupuskurissa teline pyörien kuljettamiseen. Joustavaa liikkumista, vai mitä?

Nähtyä.

Ohessa pieni kuvakollaasi, seuraava teksti tulee heti kun kouluhommiltani ehdin kirjoittamaan..

Lystikkäitä lehtiautomaatteja.

Periamerikkalainen katu.

University of Washington, Suzzallo Library

Niitä pilvenpiirtäjiä. Oletteko koskaan miettineet, miksi niissä on valot päällä yölläkin?

Seattle skyline. Vasemmassa reunassa paikallinen Näsinneula, Space Needle.

P.S. Klikatkaa kuvaa, niin se aukeaa isompana.

Seattle, amerikkalainen kaupunki

Huolimatta siitä, että televisio, elokuvat ja internet ovat täynnä jenkkikulttuuria ja ylikansalliset pikaruokaketjut ja muut riistoyritykset ulottavat lonkeroitaan Suomeen yhä tihenevään tahtiin, riittää paikallisessa arjessa ihmeteltävää. Koska vierailen Pohjois-Amerikassa ensimmäistä kertaa, kokemukseen perustuvaa pohjatietoa ei ole, eikä Seattle kaupunkinakaan oikeastaan ole lainkaan tuttu. Seuraavassa muutamia huomioita listattuna.

Kieli. Suurimmaksi osaksi ei-englanninkielisssä maissa matkanneena englantiin turvautuminen on aina ollut viimeinen, joskus tosin välttämätön vaihtoehto. Saapumispäivänä oli hassua todeta, etteivät ihmiset puhu englantia minulle vain koska huomaavat minun olevan turisti vaan kaikki puhuvat kieltä joka tapauksessa ja olettavat minun ymmärtävän sitä. Olen huomannut, että aksentit tarttuvat minulle helposti, joten englantini muistuttaa jo nyt paikallisten tyyliä eurooppalaisen tai brittisävytteisen aksentin sijaan. Tästä en ole erityisemmin innoissani, mutta en voi asialle oikeastaan mitään. Paikallinen läntinen aksentti ei kuitenkaan särähdä korvaan läheskään samoin kuin leveät etelän murteet.

Raha. American dollars! Ne jopa tuoksuvat erilaiselta. Kaikki setelit ovat samanvärisiä ja -kokoisia, joten tunnistamisvaikeuksia on edelleen. Kolikot ovat pieniä ja ohuita. Älyttömin kaikista on kuitenkin dollarin seteli. Seteli, jonka arvo on alle euron! Miksi ihmeessä pitää käyttää seteliä niin pienessä rahassa kun kolikkokin on olemassa? "Coins are too heavy", vastasi paikallinen. No, setelit vievät tilaa! Taalan seteleitä kertyy helposti ruttuinen nippu, jota on paljon vaikeampi käsitellä kuin kolikoita.

Ruoka. En tiedä, kannattaako tästä edes kirjoittaa. Ei ole todellakaan ihme, että liikalihavuus on täällä todellinen ongelma, niin paljon uppopaistettua ruokaa on tarjolla. Toinen aivan käsittämätön juttu on sokeri. Kaikki leivonnaiset ja juomat ovat niin makeita, että hampaat tippuvat suusta. Yleinen ruokajuoma on milkshake, siis pirtelö. Tietysti kaikesta on myös tarjolla rasvaton, kaloriton light-versio, joka on mahdollisesti edellisiä vieläkin tuhoisampi ja epäterveellisempi vaihtoehto. Kauppareissut tahtovatkin siis kohdallani venähtää kun yritän tosissani väistellä kaikkea pitkälle prosessoitua, lisäaine-transrasva-makeutusainehöttöä. Toivoa saattaa kuitenkin olla, sillä täälläkin luomu- ja lähiruoka ovat selvästi nostaneet päätään. Kotini lähistöllä on jopa kokonainen supermarket Whole Foods, jossa kaikki tavara on luomua tai mahdollisimman lähellä luontaisesti tuotettua. Lisäksi tuotteet eivät sisällä geenimanipuloituja raaka-aineita, josta taas ei voi olla varma tavallisen marketin tuotteissa, laki ei täällä nimittäin velvoita merkitsemään geenimuunneltua tuotetta mitenkään.

Whole Foods on loistava paikka kaikin puolin, jos jättää hintalaput lukematta. Luomulisää on monessa tuotteessa rapeat viisikin dollaria, ja se näkyy jo kauppakuitissa.

Ruokaan liittyy muitakin hyviä asioita, onneksi. Eri maiden keittiöt ovat edustettuina niin monilukuisina, että McDonalds'iin tai Burger Kingiin ei edes tarvitse mennä. Kiinalaiset, japanilaiset, thaimaalaiset, vietnamilaiset, intialaiset, libanonilaiset, italialaiset, meksikolaiset, turkkilaiset ja ties mitkä tarjoavat herkkujaan edullisesti joka kadun kulmassa downtownissa. Jos kokkailu kotona ei kiinnosta tai nälkä yllättää kaupungilla, mahan saa täyteen noin kuudella taalalla.

Sää. Joku muotoili Seattlen sään näppärästi yhteen lauseeseen: täällä on neljä vuodenaikaa - kaikki samana päivänä. Keli voi todellakin vaihdella aamun harmaasta 10 asteesta iltapäivän aurinkoiseen t-paitakeliin, vain muuttuakseen hetkessä raivoisaksi sadekuuroksi tai hiljaa tihuttavaksi, kaiken kastelevaksi kosteudeksi. Kova tuuli yhdistettynä sateeseen on taattu kastelemaan myös alhaalta ylöspäin. Kaikkeen oppii kyllä varautumaan. (teko)Nahkatakkini on osoittautunut loistovaatteeksi tuulisessa ja kosteassa säässä. Myös pipo ja neule kulkevat usein mukana sään yllättäen muuttuessa kylmäksi juurikin sateen myötä.

XL-koko ja överiys. Amerikassa kaikki on suurempaa. "Regular"-kokoinen nuudelikeitto tarjoillaan noin litran vetoisessa kulhossa (en edes halua tietää, minkä kokoisia listan Large ja Extra-Large olisivat olleet), pienin take away-kahvi on nimeltään Tall, autot ovat norsun kokoisia kaupunkimaastureita, ja supermarketin pakkauskoot ruokkisivat kaksi suurperhettä. Jopa tavallinen deodorantti-stick on puolet isompi kuin saman valmistajan tuote Suomessa. Ruokakaupassa huvittavat valtavat siniset jäätelökakut, mikrossa valmistettavat karamelliuuniomenat (pakkauksessa teksti: New improved flavor. Ai miten niin keinotekoista?), leipomossa naaman kokoiset cookiet ja niiden nimissä käytetyt lukuisat extra, rich ja muut suuruutta ja hyvyyttä kuvaavat sanat (extra chocolate chip with rich creamy caramel, sprinkled with crispy nuts...). Myös pelottavan suuri osa ihmisistä noudattaa XL-kokoisuuden linjaa, jopa niin että bussin kaksi vierekkäistä penkkiä eivät aina tahdo riittää.

The Red Brick House

Ensimmäinen asia, jonka todella haluaa saada järjestykseen vieraassa maassa ja kaupungissa on asunto. Craigslistia ahkerasti kolunneena lähetin varmaan kymmeniä sähköposteja huone vuokralla -ilmoituksiin. Monista sain vastauksen, mutta suuressa kaupungissa lopulta vain harva ilmoitus oli oikeasti harkitsemisen arvoinen. Sain silti kourallisen paikkoja kasaan, joten bussikortti ja googlemapsista piiretty kartta taskussa lähdin talojahtiin.

Kaupunkirakenne on täällä toisenlainen kuin Suomessa. Kerrostaloja ei löydy muualta kuin kaupungin keskustasta, ja lähes kaikki keskustan ulkopuolinen näyttää tuolta elokuvista ja tv-sarjoista tutulta suburbialta. Suomessa pientaloalueet ovat yleensä hyvin hoidettuja ja varsinkin uudet alueet jotenkin sliipatun oloisia, mutta täällä taloja löytyy laidasta laitaan. Kun asetin taloja parhausjärjestykseen, kohtuullinen matka yliopistolle oli etusijalla, mutta kämppikset ja hinta tulivat hyvinä kakkosina.

Kartta oli tarpeen kierrellessä paikkoja, sillä numeroidut kadut eivät jää mieleen samoin kuin kadut, joilla on nimi. "Oliko se 52. katu.. ei, sittenkin 51.. ja olikos se sitten NE vai N.." Paikalliseen osoitesysteemiin piti hieman totutella ja muistaa, että jokainen numero ja varsinkin kirjaimet osoitteen lopussa kertovat paljon. Jos NE:n muistaakin virheellisesti NW:ksi, löytää itsensä kaupungin koillisosan sijaan luoteesta. Systeemi on itsestään selvä kunhan siihen tottuu, mutta eurooppalaisissa kaupungeissa liikkumaan tottuneella meni hetki logiikan ymmärtämisessä.

Viime torstaille talon katseluita kertyi 3, joista varsinkin keskimmäinen oli aika karmea. Luulin, että kokolattiamatot ovat yleisiä vain Iso-Britanniassa, mutta heti ensimmäisestä näytöstä saakka oli selvää että nuo bakteeri- ja pölypesäkkeet ovat suosikkeja täälläkin. Tuolla karmeassa kämpässä kaksi vapaata huonetta olivat kellarissa, ikkunat olivat naurettavan kokoiset luukut ja tunkkainen, pistävä ja ahdistava löyhkä leijui tyhjissä huoneissa. No, mikä haisi? Kokolattiamatto tietysti. Yäk.

Päivän viimeinen talo näytti olevan hyvällä paikalla, mutta koska en muistanut itse ilmoituksesta mitään, lähdin katsomaan huonetta vailla odotuksia. Punatiilinen talo näytti sympaattiselta iltapäiväauringossa. Oven avasi Gorio, joka vaikutti rennolta tyypiltä ja esitteli taloa hieman eri tyylillä kuin vuokraisäntä aikaisemmassa paikassa. Valtava olohuone, iso keittiö ja yksi makuuhuoneista sijaitsivat katutasossa, loput makuuhuoneet ja vapaa huone yläkerrassa. Isosta ikkunasta näkyi rehevän puun oksien läpi palanen katua ja mikä parasta: lattiat olivat puuta! Vaikka vanhassa talossa jokin kulma saattaa olla vino tai portaat narahdella, kaikkialla oli puhdasta ja siistiä. Kun vuokrakin oli kohtuulliset 475 taalaa (n. 360 euroa), ei tarvinnut kauaa miettiä. Sanoin mielelläni vuokraavani huoneen, ja koska se oli jo tyhjillään, muutin taloon jo seuraavana päivänä. Loput kämppikset osoittautuivat myös mukaviksi ja kaikkiaan meitä asuu talossa 5, kaksi tyttöä ja kolme poikaa. Isolla takapihalla kasvaa päärynä-, omena- ja luumupuu (tosin hyvänmakuisia hedelmiä näistä ovat kuulemma ainoastaan omenat) sekä pikkuruisella kasvimaalla salaattia, kesäkurpitsaa ja rosmariinia. Aika idyllistä, vai mitä?

Alku Amerikassa

Lähtö Reykjavikista sujui ongelmitta. Koneeseen oli mukava mennä koko aamupäivän kuumassa mineraalivedessä pulikoineena. Seattlesta olin varannut kahdeksi ensimmäiseksi yöksi hostellin, ja hetken etsiskelyn jälkeen löysinkin junan, jolla pääsi aivan keskustaan, tai to downtown niin kuin täällä päin sanotaan. Green Tortoise Hostel osoittautui ihan kohtuulliseksi paikaksi, joskin 32 dollaria yöltä 8 hengen huoneessa on paljon Euroopan edullisempiin retkeilymajoihin tottuneena. Aamiainen ja illallinen 3 kertaa viikossa kuuluivat kuitenkin hintaan. Koska en lennolla paljon nukkunut, olin aikaerosta johtuen huomattavan väsynyt jo klo 21, joten menin check-inin jälkeen lähes saman tien nukkumaan.

Nukkumaanmenoajasta (vaiko sisäisen kellon heittelystä?) johtuen heräsin tikkana klo 6.20 seuraavana aamuna. Vähän hymyilytti kun alapedin asukki kömpi suunnilleen samoihin aikoihin nukkumaan.. Aamiaisaika oli kuitenkin jo alkanut, joten melko pirteänä suuntasin suihkun kautta keittiölle. Amerikkalaiseen tapaan tarjolla oli munia, pannukakkuja, paahtoleipää, hilloa, maapähkinävoita ja kahvia. Bonuksena myös tuoreita hedelmiä! Munat ja pannukakut sai itse paistaa mieleisikseen, muuten kaikki oli valmiina tarjolla. Tuhti paketti noin 7 aikaan aamulla. Tai no, kaikki muu oli tuhtia paitsi kahvi, joka oli rusehtavaa litkua ja "kahvimaito" sellaista pulveria, jonka ainesluettelo ei ollut maitoa nähnytkään.

Olin jo Suomesta käsin selannut asuntoilmoituksia netissä. Craigslist-niminen sivusto, paikallinen "luokitellut ilmoitukset" on hyvä lähde vuokrailmoituksille. Kävinkin katsomassa erästä huonetta jo samana aamupäivänä. Vuokraisäntä, sympaattinen eläkeikäinen herra, kyyditsi minut yliopistolle näytön jälkeen vaikka bussi olisi mennyt talon vierestä. "You'll never know when it's coming" hän vain mutisi kun yritin ehdottaa voivani mennä bussilla. Autollahan täällä liikutaan, niinpä.

Tällä viikolla on yliopistolla ollut FIUTS-järjestön orientaatioviikko. Ohjelma alkoi keskiviikkona, mutta tiistaina kävin yliopistolla samaisen järjestön tervetulotiskillä ja sain opiskelijakortin sekä ison nivaskan hyödyllisiä ja hyödyttömiä lippuja ja lappuja. Opiskelijakorttiin kiinnitettävällä tarralla saa käyttää busseja niin paljon kuin haluaa 33 dollarilla kuussa! Kätevää.

Loppuviikolla oli lisää orientaatio-ohjelmaa. Käväisin myös Valle-stipenditoimistossa ja tapasin professorin sekä opintokoordinaattorin arkkitehtuurin osastolla. Tapaaminen oli juttutuokio kurssivalinnoistani ja diplomityöni tekemisestä. Tällä hetkellä näyttäisi siltä, että käyn syyspuolella isohkon kurssin, jonka aikana yritän miettiä sopivaa aiherajausta työlleni. Vuodenvaihteen jälkeen voin alkaa tehdä diplomityötä jonkun professorin tai vastaavan valvonnassa. Kirjoitan tästä tarkemmin kunhan asia selviää lisää.

Välipysäkki

Tätä tekstiä kirjoittelen Reykjavikissa, jonne pysähdyin menomatkalla muutamaksi päiväksi. Lentoyhtiö Icelandair tarjoaa moista mahdollisuutta ns. Stop Over-lentona. Jatkolennon ajankohdan saa vapaasti valita enintään 7 päivän päähän saapumisesta eikä hinta juuri muutu. Lähdin siis Suomesta matkaan perjantaina ja jatkan kohti Seattlea huomenna maanantaina.

Reykjavik on ehdottomasti vierailun arvoinen! Sympaattinen kaupunki tarjoaa laidasta laitaan tekemistä, ja jos aikaa olisi enemmän, tekisi näkemäni perusteella mieli käydä muissakin osissa Islantia. Äitini tuttava asuu Reykjavikissa, joten perjantain illallisseura oli etukäteen varmistettu. Oli muutenkin mukavaa, että joku paikallinen kertoi hieman kaupungista ja osasi neuvoa paikkoja joissa käydä.

Varasin Suomesta käsin lauantaille päiväretken, joka sisälsi kaksi Islannin must-do-juttua: ratsastusretken islanninhevosella ja valassafarin. En juuri perusta valmiiksi räätälöidyistä turistikierroksista, mutta aikaa ja säädön määrää säästäkseni googlasin muutamia vaihtoehtoja ja päädyin Ishestarin järjestämään "Horses and whales" -retkeen. Retki oli mainio! Minibussi tuli hakemaan hostellilta ja vei ratsastuskeskukseen, josta sai varusteet lainaksi. Sitten oppaat valitsivat kunkin ratsastustaitoja vastaavan hevosen ja jakoivat ryhmän vielä kahtia kokeneempiin ja aloittelijoihin. Minä sain tamman nimeltä Komma (tai niin nimi ainakin lausuttiin), jolla on ratsastanut myös Islannin presidentti.. Hevonen oli mukava ja innokas menijä. Vaikka olen viimeksi ratsastanut 10 vuotta sitten, perusjutut istuma-asennosta hevosen kanssa kommunikointiin muistuivat mieleen hetkessä. Sateesta huolimatta retki oli mahtava ja islanninhevoset ihania!

Tässä välissä taidan lähteä hummerikeitolle minulle suositeltuun ravintolaan Sægrefinniin. Jatkan myöhemmin.

Keitto oli mainiota! Kuumaa ja täyteläisen makuista mutta ei kuitenkaan paksua vaan mukavan liemekästä. Paikka oli ehkä kioskin kokoinen ja pöydät pitkiä, halkaistuja tukkeja ja tuolit muovitynnyreistä tehtyjä jakkaroita. Tunnelma oli kuitenkin lämmin ja välitön ja aika kului seinien monia valokuvia ja kalastusrekvisiittaa tutkaillen keiton hörpinnän lomassa. Ainut asia joka harmitti oli grillattu lahtivalaan liha, jota oli listalla.

Kuolleesta valaasta eläviin yksilöihin: Lauantaina ratsastuksen jälkeen bussi vei meidät Reykjavikin satamaan, jossa noustiin ison kalastusaluksen näköiseen ja -kokoiseen laivaan. Kelluntahaalarin sai lainaan. Se tulikin tarpeeseen, sillä vaikka aurinko paistoi ja olin pukeutunut mielestäni lämpimästi, jääkylmä viima puhalsi avomerellä varsin tuntuvasti. Noin puolen tunnin seilauksen jälkeen alus jäi pyörimään lahdelle, johon valaat tulevat mielellään ruokailemaan. Ei tarvinnut pettyä, sillä valaita alkoi näkyä lähes saman tien! Kuinka vaikuttavaa olikaan nähdä 10-metrisen lahtivalaan selän kaartuvan veden pinnalla ja katoavan taas, kunnes muutaman minuutin päästä otus nousi taas pintaan hengittämään. Koska sää oli tyyni, kumea kohahdus saatteli jokaista pintaan nousua. Että saattoi todella kuulla kuinka valas hengitti! Lisäksi retkellä näkyi pyöriäisiä, hieman delfiiniä muistuttavia, n. 1,5-metrisiä valaita. Ne hyppivät laumoina hieman kauempana aluksesta.

Opas kertoi, että valaita ei houkutella näkyville millään äänilaitteilla, sillä se hermostuttaa niitä. Retkien ideana on tarkkailla valaita niitä häiritsemättä ja näyttää ne luonnollisessa ympäristössään. Laivassa oli myös tietoisku valaanpyynnistä ja sen järkevyydestä. Sen mukaan Islanti aloitti kaupallisen valaanpyynnin uudelleen 2007 vaikka kysyntä on kovin vähäistä paikallisten keskuudessa ja suurin osa valaan lihasta myydään turisteille. Lahtivalaan (engl. Minke whale) pyynti on muutenkin kyseenalaista, sillä kannan koosta ei ole varmaa tietoa. Samat yksilöt tulevat nimittäin vuodesta toiseen samoihin vesiin ruokailemaan, joten valaiden kokonaismäärä voi olla paljon luultua pienempi.

Retken jälkeen oli todellakin sääli nähdä valasvartaat hummerikeittokioskin kylmävitriinissä. Itse ainakin näen valaan mieluummin merellä tummana, mahtavana ja virtaviivaisena olentona, jonka huokaus kantaa kymmenien metrien päähän kuin paloiteltuna lautasellani (ja makukin on kuulemma yhdentekevä).

Sitten kevyempiin aiheisiin. Huominen on viimeinen päiväni Reykjavikissa. Lento Seattleen lähtee viideltä iltapäivällä, joten varasin aamupäiväksi käynnin Blue Lagooniin, isoon ulkoilmakylpylään. Sieltä pääsen bussilla suoraan lentokentälle, ja rinkankin saa säilytykseen!

P.S. Taustakuva on Reykjavikin eräästä niemestä, jolla kävin tänään pyörähtämässä paikallisen oppaani kanssa.

Ensimmäinen teksti

Uusi vaihtovuosi, uusi maa, uudet lähtökohdat, uusi blogi.

Lähtövalmisteluista täytyy kirjoittaa hieman takautuvasti, sillä en ehtinyt aloittaa blogia Suomessa. Lyhyesti voi sanoa, että paperityötä ja byrokratiaa oli hirveän paljon, mutta erinäisten mutkien ja sattumusten jälkeen kaikki oli lopulta valmista. Rinkka pakattuna löysin itseni taas kertaalleen Helsinki-Vantaan lentoasemalta jättämässä Suomea ja kaikkea rakasta taakseni, tällä kertaa 9 kuukaudeksi.

Seuraavaksi hieman taustaa: Viime tammikuussa tuli arkkitehtiopiskelijoidemme sähköpostilistalle viesti, jossa ilmoitettiin Valle Scholarship -nimisestä stipendistä, jolla pääsisi opiskelemaan Washingtonin yliopistoon Seattleen. Hain stipendiä enkä kummemmin ajatellut mitä seuraisi, jos hakemukseni hyväksyttäisiin. Muutaman viikon päästä sain tiedon tulleeni hyväksytyksi. Tuntui hienolta! Sitten alkoikin kaikenlainen paperien pyörittely kun lisäksi piti hakea erikseen vierailevan maisteriopiskelijan statusta Washingtonin yliopistosta. Kaikki tosiaan järjestyi ja niin olivat syksyn ja seuraavan lukuvuoden suunnitelmat valmiit.

Stipendi kattaa aika mukavasti tulevien kuukausien kulut. Lukukausimaksut, sairasvakuutus ja edestakaiset lennot sisältyvät stipendiin ja lisäksi saan 2300 dollaria kuukaudessa kattamaan elämistä ja muita opiskelukuluja. Onkin kummallista, että vuotuiselle stipendille on niin vähän hakijoita, Arkkitehtiosaston sihteerimme kertoi, ettei kunnolla edes muista kuka viimeksi olisi Valle-stipendiä hakenut.

Asuntoasiat ovat vielä auki, mutta netissä näyttäisi olevan hyvin kämppiä tarjolla. Sijainnin ja kämppikset laitan etusijalle, mutta hinta tulee tietysti saman tien perässä. Sain ystäviltäni lahjaksi kirjan "Culture Shock! USA". Sitä olen lueskellut sieltä täältä, mutta luulenpa että tällä kertaa selviää vähemmällä kuin Italiaan mennessä. Ainakaan kielellistä haastetta ei pitäisi juuri olla. Tippikulttuuri saattaa vaatia totuttelua, mutta eiköhän siihenkin nopeasti opi.