Seattle, amerikkalainen kaupunki

Huolimatta siitä, että televisio, elokuvat ja internet ovat täynnä jenkkikulttuuria ja ylikansalliset pikaruokaketjut ja muut riistoyritykset ulottavat lonkeroitaan Suomeen yhä tihenevään tahtiin, riittää paikallisessa arjessa ihmeteltävää. Koska vierailen Pohjois-Amerikassa ensimmäistä kertaa, kokemukseen perustuvaa pohjatietoa ei ole, eikä Seattle kaupunkinakaan oikeastaan ole lainkaan tuttu. Seuraavassa muutamia huomioita listattuna.

Kieli. Suurimmaksi osaksi ei-englanninkielisssä maissa matkanneena englantiin turvautuminen on aina ollut viimeinen, joskus tosin välttämätön vaihtoehto. Saapumispäivänä oli hassua todeta, etteivät ihmiset puhu englantia minulle vain koska huomaavat minun olevan turisti vaan kaikki puhuvat kieltä joka tapauksessa ja olettavat minun ymmärtävän sitä. Olen huomannut, että aksentit tarttuvat minulle helposti, joten englantini muistuttaa jo nyt paikallisten tyyliä eurooppalaisen tai brittisävytteisen aksentin sijaan. Tästä en ole erityisemmin innoissani, mutta en voi asialle oikeastaan mitään. Paikallinen läntinen aksentti ei kuitenkaan särähdä korvaan läheskään samoin kuin leveät etelän murteet.

Raha. American dollars! Ne jopa tuoksuvat erilaiselta. Kaikki setelit ovat samanvärisiä ja -kokoisia, joten tunnistamisvaikeuksia on edelleen. Kolikot ovat pieniä ja ohuita. Älyttömin kaikista on kuitenkin dollarin seteli. Seteli, jonka arvo on alle euron! Miksi ihmeessä pitää käyttää seteliä niin pienessä rahassa kun kolikkokin on olemassa? "Coins are too heavy", vastasi paikallinen. No, setelit vievät tilaa! Taalan seteleitä kertyy helposti ruttuinen nippu, jota on paljon vaikeampi käsitellä kuin kolikoita.

Ruoka. En tiedä, kannattaako tästä edes kirjoittaa. Ei ole todellakaan ihme, että liikalihavuus on täällä todellinen ongelma, niin paljon uppopaistettua ruokaa on tarjolla. Toinen aivan käsittämätön juttu on sokeri. Kaikki leivonnaiset ja juomat ovat niin makeita, että hampaat tippuvat suusta. Yleinen ruokajuoma on milkshake, siis pirtelö. Tietysti kaikesta on myös tarjolla rasvaton, kaloriton light-versio, joka on mahdollisesti edellisiä vieläkin tuhoisampi ja epäterveellisempi vaihtoehto. Kauppareissut tahtovatkin siis kohdallani venähtää kun yritän tosissani väistellä kaikkea pitkälle prosessoitua, lisäaine-transrasva-makeutusainehöttöä. Toivoa saattaa kuitenkin olla, sillä täälläkin luomu- ja lähiruoka ovat selvästi nostaneet päätään. Kotini lähistöllä on jopa kokonainen supermarket Whole Foods, jossa kaikki tavara on luomua tai mahdollisimman lähellä luontaisesti tuotettua. Lisäksi tuotteet eivät sisällä geenimanipuloituja raaka-aineita, josta taas ei voi olla varma tavallisen marketin tuotteissa, laki ei täällä nimittäin velvoita merkitsemään geenimuunneltua tuotetta mitenkään.

Whole Foods on loistava paikka kaikin puolin, jos jättää hintalaput lukematta. Luomulisää on monessa tuotteessa rapeat viisikin dollaria, ja se näkyy jo kauppakuitissa.

Ruokaan liittyy muitakin hyviä asioita, onneksi. Eri maiden keittiöt ovat edustettuina niin monilukuisina, että McDonalds'iin tai Burger Kingiin ei edes tarvitse mennä. Kiinalaiset, japanilaiset, thaimaalaiset, vietnamilaiset, intialaiset, libanonilaiset, italialaiset, meksikolaiset, turkkilaiset ja ties mitkä tarjoavat herkkujaan edullisesti joka kadun kulmassa downtownissa. Jos kokkailu kotona ei kiinnosta tai nälkä yllättää kaupungilla, mahan saa täyteen noin kuudella taalalla.

Sää. Joku muotoili Seattlen sään näppärästi yhteen lauseeseen: täällä on neljä vuodenaikaa - kaikki samana päivänä. Keli voi todellakin vaihdella aamun harmaasta 10 asteesta iltapäivän aurinkoiseen t-paitakeliin, vain muuttuakseen hetkessä raivoisaksi sadekuuroksi tai hiljaa tihuttavaksi, kaiken kastelevaksi kosteudeksi. Kova tuuli yhdistettynä sateeseen on taattu kastelemaan myös alhaalta ylöspäin. Kaikkeen oppii kyllä varautumaan. (teko)Nahkatakkini on osoittautunut loistovaatteeksi tuulisessa ja kosteassa säässä. Myös pipo ja neule kulkevat usein mukana sään yllättäen muuttuessa kylmäksi juurikin sateen myötä.

XL-koko ja överiys. Amerikassa kaikki on suurempaa. "Regular"-kokoinen nuudelikeitto tarjoillaan noin litran vetoisessa kulhossa (en edes halua tietää, minkä kokoisia listan Large ja Extra-Large olisivat olleet), pienin take away-kahvi on nimeltään Tall, autot ovat norsun kokoisia kaupunkimaastureita, ja supermarketin pakkauskoot ruokkisivat kaksi suurperhettä. Jopa tavallinen deodorantti-stick on puolet isompi kuin saman valmistajan tuote Suomessa. Ruokakaupassa huvittavat valtavat siniset jäätelökakut, mikrossa valmistettavat karamelliuuniomenat (pakkauksessa teksti: New improved flavor. Ai miten niin keinotekoista?), leipomossa naaman kokoiset cookiet ja niiden nimissä käytetyt lukuisat extra, rich ja muut suuruutta ja hyvyyttä kuvaavat sanat (extra chocolate chip with rich creamy caramel, sprinkled with crispy nuts...). Myös pelottavan suuri osa ihmisistä noudattaa XL-kokoisuuden linjaa, jopa niin että bussin kaksi vierekkäistä penkkiä eivät aina tahdo riittää.

The Red Brick House

Ensimmäinen asia, jonka todella haluaa saada järjestykseen vieraassa maassa ja kaupungissa on asunto. Craigslistia ahkerasti kolunneena lähetin varmaan kymmeniä sähköposteja huone vuokralla -ilmoituksiin. Monista sain vastauksen, mutta suuressa kaupungissa lopulta vain harva ilmoitus oli oikeasti harkitsemisen arvoinen. Sain silti kourallisen paikkoja kasaan, joten bussikortti ja googlemapsista piiretty kartta taskussa lähdin talojahtiin.

Kaupunkirakenne on täällä toisenlainen kuin Suomessa. Kerrostaloja ei löydy muualta kuin kaupungin keskustasta, ja lähes kaikki keskustan ulkopuolinen näyttää tuolta elokuvista ja tv-sarjoista tutulta suburbialta. Suomessa pientaloalueet ovat yleensä hyvin hoidettuja ja varsinkin uudet alueet jotenkin sliipatun oloisia, mutta täällä taloja löytyy laidasta laitaan. Kun asetin taloja parhausjärjestykseen, kohtuullinen matka yliopistolle oli etusijalla, mutta kämppikset ja hinta tulivat hyvinä kakkosina.

Kartta oli tarpeen kierrellessä paikkoja, sillä numeroidut kadut eivät jää mieleen samoin kuin kadut, joilla on nimi. "Oliko se 52. katu.. ei, sittenkin 51.. ja olikos se sitten NE vai N.." Paikalliseen osoitesysteemiin piti hieman totutella ja muistaa, että jokainen numero ja varsinkin kirjaimet osoitteen lopussa kertovat paljon. Jos NE:n muistaakin virheellisesti NW:ksi, löytää itsensä kaupungin koillisosan sijaan luoteesta. Systeemi on itsestään selvä kunhan siihen tottuu, mutta eurooppalaisissa kaupungeissa liikkumaan tottuneella meni hetki logiikan ymmärtämisessä.

Viime torstaille talon katseluita kertyi 3, joista varsinkin keskimmäinen oli aika karmea. Luulin, että kokolattiamatot ovat yleisiä vain Iso-Britanniassa, mutta heti ensimmäisestä näytöstä saakka oli selvää että nuo bakteeri- ja pölypesäkkeet ovat suosikkeja täälläkin. Tuolla karmeassa kämpässä kaksi vapaata huonetta olivat kellarissa, ikkunat olivat naurettavan kokoiset luukut ja tunkkainen, pistävä ja ahdistava löyhkä leijui tyhjissä huoneissa. No, mikä haisi? Kokolattiamatto tietysti. Yäk.

Päivän viimeinen talo näytti olevan hyvällä paikalla, mutta koska en muistanut itse ilmoituksesta mitään, lähdin katsomaan huonetta vailla odotuksia. Punatiilinen talo näytti sympaattiselta iltapäiväauringossa. Oven avasi Gorio, joka vaikutti rennolta tyypiltä ja esitteli taloa hieman eri tyylillä kuin vuokraisäntä aikaisemmassa paikassa. Valtava olohuone, iso keittiö ja yksi makuuhuoneista sijaitsivat katutasossa, loput makuuhuoneet ja vapaa huone yläkerrassa. Isosta ikkunasta näkyi rehevän puun oksien läpi palanen katua ja mikä parasta: lattiat olivat puuta! Vaikka vanhassa talossa jokin kulma saattaa olla vino tai portaat narahdella, kaikkialla oli puhdasta ja siistiä. Kun vuokrakin oli kohtuulliset 475 taalaa (n. 360 euroa), ei tarvinnut kauaa miettiä. Sanoin mielelläni vuokraavani huoneen, ja koska se oli jo tyhjillään, muutin taloon jo seuraavana päivänä. Loput kämppikset osoittautuivat myös mukaviksi ja kaikkiaan meitä asuu talossa 5, kaksi tyttöä ja kolme poikaa. Isolla takapihalla kasvaa päärynä-, omena- ja luumupuu (tosin hyvänmakuisia hedelmiä näistä ovat kuulemma ainoastaan omenat) sekä pikkuruisella kasvimaalla salaattia, kesäkurpitsaa ja rosmariinia. Aika idyllistä, vai mitä?

Alku Amerikassa

Lähtö Reykjavikista sujui ongelmitta. Koneeseen oli mukava mennä koko aamupäivän kuumassa mineraalivedessä pulikoineena. Seattlesta olin varannut kahdeksi ensimmäiseksi yöksi hostellin, ja hetken etsiskelyn jälkeen löysinkin junan, jolla pääsi aivan keskustaan, tai to downtown niin kuin täällä päin sanotaan. Green Tortoise Hostel osoittautui ihan kohtuulliseksi paikaksi, joskin 32 dollaria yöltä 8 hengen huoneessa on paljon Euroopan edullisempiin retkeilymajoihin tottuneena. Aamiainen ja illallinen 3 kertaa viikossa kuuluivat kuitenkin hintaan. Koska en lennolla paljon nukkunut, olin aikaerosta johtuen huomattavan väsynyt jo klo 21, joten menin check-inin jälkeen lähes saman tien nukkumaan.

Nukkumaanmenoajasta (vaiko sisäisen kellon heittelystä?) johtuen heräsin tikkana klo 6.20 seuraavana aamuna. Vähän hymyilytti kun alapedin asukki kömpi suunnilleen samoihin aikoihin nukkumaan.. Aamiaisaika oli kuitenkin jo alkanut, joten melko pirteänä suuntasin suihkun kautta keittiölle. Amerikkalaiseen tapaan tarjolla oli munia, pannukakkuja, paahtoleipää, hilloa, maapähkinävoita ja kahvia. Bonuksena myös tuoreita hedelmiä! Munat ja pannukakut sai itse paistaa mieleisikseen, muuten kaikki oli valmiina tarjolla. Tuhti paketti noin 7 aikaan aamulla. Tai no, kaikki muu oli tuhtia paitsi kahvi, joka oli rusehtavaa litkua ja "kahvimaito" sellaista pulveria, jonka ainesluettelo ei ollut maitoa nähnytkään.

Olin jo Suomesta käsin selannut asuntoilmoituksia netissä. Craigslist-niminen sivusto, paikallinen "luokitellut ilmoitukset" on hyvä lähde vuokrailmoituksille. Kävinkin katsomassa erästä huonetta jo samana aamupäivänä. Vuokraisäntä, sympaattinen eläkeikäinen herra, kyyditsi minut yliopistolle näytön jälkeen vaikka bussi olisi mennyt talon vierestä. "You'll never know when it's coming" hän vain mutisi kun yritin ehdottaa voivani mennä bussilla. Autollahan täällä liikutaan, niinpä.

Tällä viikolla on yliopistolla ollut FIUTS-järjestön orientaatioviikko. Ohjelma alkoi keskiviikkona, mutta tiistaina kävin yliopistolla samaisen järjestön tervetulotiskillä ja sain opiskelijakortin sekä ison nivaskan hyödyllisiä ja hyödyttömiä lippuja ja lappuja. Opiskelijakorttiin kiinnitettävällä tarralla saa käyttää busseja niin paljon kuin haluaa 33 dollarilla kuussa! Kätevää.

Loppuviikolla oli lisää orientaatio-ohjelmaa. Käväisin myös Valle-stipenditoimistossa ja tapasin professorin sekä opintokoordinaattorin arkkitehtuurin osastolla. Tapaaminen oli juttutuokio kurssivalinnoistani ja diplomityöni tekemisestä. Tällä hetkellä näyttäisi siltä, että käyn syyspuolella isohkon kurssin, jonka aikana yritän miettiä sopivaa aiherajausta työlleni. Vuodenvaihteen jälkeen voin alkaa tehdä diplomityötä jonkun professorin tai vastaavan valvonnassa. Kirjoitan tästä tarkemmin kunhan asia selviää lisää.

Välipysäkki

Tätä tekstiä kirjoittelen Reykjavikissa, jonne pysähdyin menomatkalla muutamaksi päiväksi. Lentoyhtiö Icelandair tarjoaa moista mahdollisuutta ns. Stop Over-lentona. Jatkolennon ajankohdan saa vapaasti valita enintään 7 päivän päähän saapumisesta eikä hinta juuri muutu. Lähdin siis Suomesta matkaan perjantaina ja jatkan kohti Seattlea huomenna maanantaina.

Reykjavik on ehdottomasti vierailun arvoinen! Sympaattinen kaupunki tarjoaa laidasta laitaan tekemistä, ja jos aikaa olisi enemmän, tekisi näkemäni perusteella mieli käydä muissakin osissa Islantia. Äitini tuttava asuu Reykjavikissa, joten perjantain illallisseura oli etukäteen varmistettu. Oli muutenkin mukavaa, että joku paikallinen kertoi hieman kaupungista ja osasi neuvoa paikkoja joissa käydä.

Varasin Suomesta käsin lauantaille päiväretken, joka sisälsi kaksi Islannin must-do-juttua: ratsastusretken islanninhevosella ja valassafarin. En juuri perusta valmiiksi räätälöidyistä turistikierroksista, mutta aikaa ja säädön määrää säästäkseni googlasin muutamia vaihtoehtoja ja päädyin Ishestarin järjestämään "Horses and whales" -retkeen. Retki oli mainio! Minibussi tuli hakemaan hostellilta ja vei ratsastuskeskukseen, josta sai varusteet lainaksi. Sitten oppaat valitsivat kunkin ratsastustaitoja vastaavan hevosen ja jakoivat ryhmän vielä kahtia kokeneempiin ja aloittelijoihin. Minä sain tamman nimeltä Komma (tai niin nimi ainakin lausuttiin), jolla on ratsastanut myös Islannin presidentti.. Hevonen oli mukava ja innokas menijä. Vaikka olen viimeksi ratsastanut 10 vuotta sitten, perusjutut istuma-asennosta hevosen kanssa kommunikointiin muistuivat mieleen hetkessä. Sateesta huolimatta retki oli mahtava ja islanninhevoset ihania!

Tässä välissä taidan lähteä hummerikeitolle minulle suositeltuun ravintolaan Sægrefinniin. Jatkan myöhemmin.

Keitto oli mainiota! Kuumaa ja täyteläisen makuista mutta ei kuitenkaan paksua vaan mukavan liemekästä. Paikka oli ehkä kioskin kokoinen ja pöydät pitkiä, halkaistuja tukkeja ja tuolit muovitynnyreistä tehtyjä jakkaroita. Tunnelma oli kuitenkin lämmin ja välitön ja aika kului seinien monia valokuvia ja kalastusrekvisiittaa tutkaillen keiton hörpinnän lomassa. Ainut asia joka harmitti oli grillattu lahtivalaan liha, jota oli listalla.

Kuolleesta valaasta eläviin yksilöihin: Lauantaina ratsastuksen jälkeen bussi vei meidät Reykjavikin satamaan, jossa noustiin ison kalastusaluksen näköiseen ja -kokoiseen laivaan. Kelluntahaalarin sai lainaan. Se tulikin tarpeeseen, sillä vaikka aurinko paistoi ja olin pukeutunut mielestäni lämpimästi, jääkylmä viima puhalsi avomerellä varsin tuntuvasti. Noin puolen tunnin seilauksen jälkeen alus jäi pyörimään lahdelle, johon valaat tulevat mielellään ruokailemaan. Ei tarvinnut pettyä, sillä valaita alkoi näkyä lähes saman tien! Kuinka vaikuttavaa olikaan nähdä 10-metrisen lahtivalaan selän kaartuvan veden pinnalla ja katoavan taas, kunnes muutaman minuutin päästä otus nousi taas pintaan hengittämään. Koska sää oli tyyni, kumea kohahdus saatteli jokaista pintaan nousua. Että saattoi todella kuulla kuinka valas hengitti! Lisäksi retkellä näkyi pyöriäisiä, hieman delfiiniä muistuttavia, n. 1,5-metrisiä valaita. Ne hyppivät laumoina hieman kauempana aluksesta.

Opas kertoi, että valaita ei houkutella näkyville millään äänilaitteilla, sillä se hermostuttaa niitä. Retkien ideana on tarkkailla valaita niitä häiritsemättä ja näyttää ne luonnollisessa ympäristössään. Laivassa oli myös tietoisku valaanpyynnistä ja sen järkevyydestä. Sen mukaan Islanti aloitti kaupallisen valaanpyynnin uudelleen 2007 vaikka kysyntä on kovin vähäistä paikallisten keskuudessa ja suurin osa valaan lihasta myydään turisteille. Lahtivalaan (engl. Minke whale) pyynti on muutenkin kyseenalaista, sillä kannan koosta ei ole varmaa tietoa. Samat yksilöt tulevat nimittäin vuodesta toiseen samoihin vesiin ruokailemaan, joten valaiden kokonaismäärä voi olla paljon luultua pienempi.

Retken jälkeen oli todellakin sääli nähdä valasvartaat hummerikeittokioskin kylmävitriinissä. Itse ainakin näen valaan mieluummin merellä tummana, mahtavana ja virtaviivaisena olentona, jonka huokaus kantaa kymmenien metrien päähän kuin paloiteltuna lautasellani (ja makukin on kuulemma yhdentekevä).

Sitten kevyempiin aiheisiin. Huominen on viimeinen päiväni Reykjavikissa. Lento Seattleen lähtee viideltä iltapäivällä, joten varasin aamupäiväksi käynnin Blue Lagooniin, isoon ulkoilmakylpylään. Sieltä pääsen bussilla suoraan lentokentälle, ja rinkankin saa säilytykseen!

P.S. Taustakuva on Reykjavikin eräästä niemestä, jolla kävin tänään pyörähtämässä paikallisen oppaani kanssa.

Ensimmäinen teksti

Uusi vaihtovuosi, uusi maa, uudet lähtökohdat, uusi blogi.

Lähtövalmisteluista täytyy kirjoittaa hieman takautuvasti, sillä en ehtinyt aloittaa blogia Suomessa. Lyhyesti voi sanoa, että paperityötä ja byrokratiaa oli hirveän paljon, mutta erinäisten mutkien ja sattumusten jälkeen kaikki oli lopulta valmista. Rinkka pakattuna löysin itseni taas kertaalleen Helsinki-Vantaan lentoasemalta jättämässä Suomea ja kaikkea rakasta taakseni, tällä kertaa 9 kuukaudeksi.

Seuraavaksi hieman taustaa: Viime tammikuussa tuli arkkitehtiopiskelijoidemme sähköpostilistalle viesti, jossa ilmoitettiin Valle Scholarship -nimisestä stipendistä, jolla pääsisi opiskelemaan Washingtonin yliopistoon Seattleen. Hain stipendiä enkä kummemmin ajatellut mitä seuraisi, jos hakemukseni hyväksyttäisiin. Muutaman viikon päästä sain tiedon tulleeni hyväksytyksi. Tuntui hienolta! Sitten alkoikin kaikenlainen paperien pyörittely kun lisäksi piti hakea erikseen vierailevan maisteriopiskelijan statusta Washingtonin yliopistosta. Kaikki tosiaan järjestyi ja niin olivat syksyn ja seuraavan lukuvuoden suunnitelmat valmiit.

Stipendi kattaa aika mukavasti tulevien kuukausien kulut. Lukukausimaksut, sairasvakuutus ja edestakaiset lennot sisältyvät stipendiin ja lisäksi saan 2300 dollaria kuukaudessa kattamaan elämistä ja muita opiskelukuluja. Onkin kummallista, että vuotuiselle stipendille on niin vähän hakijoita, Arkkitehtiosaston sihteerimme kertoi, ettei kunnolla edes muista kuka viimeksi olisi Valle-stipendiä hakenut.

Asuntoasiat ovat vielä auki, mutta netissä näyttäisi olevan hyvin kämppiä tarjolla. Sijainnin ja kämppikset laitan etusijalle, mutta hinta tulee tietysti saman tien perässä. Sain ystäviltäni lahjaksi kirjan "Culture Shock! USA". Sitä olen lueskellut sieltä täältä, mutta luulenpa että tällä kertaa selviää vähemmällä kuin Italiaan mennessä. Ainakaan kielellistä haastetta ei pitäisi juuri olla. Tippikulttuuri saattaa vaatia totuttelua, mutta eiköhän siihenkin nopeasti opi.